Tänään aamulla olin tosi tyytyväinen pudotukseen -0,8kg! Enpä tosin syönytkään eilen paljon mitään, mikä ei ole terveellistä, eikä järkevää. Jos kroppa tottuu syömättömyyteen, se menee säästöliekille, ja laihtuminen pysähtyy. No tänään olemme menossa ravintolaan, niin on varmaan pakkokin syödä.

Eiliset sapuskat siis: voikahvia, lehtikaalisipsejä, pari siemenäkkäriä ja juustoa. Ai niin, ja proteiinijätski, josta tuli kyllä karmea morkkis! Olen onnistunut sairastuttamaan itseni tosi hyvin. En kyllä halua isomman tyttäreni näkevän tätä... Haluaisin, että tytöt tietävät, että kelpaavat juuri sellaisia kuin ovat! Ah, tätä kaksinaismoralismia. Mamma juoksee vaa'alla minkä kerkeää...

Heräsin kukonlaulun aikaan tekemään kahvakuulajumppaa, nyt harkitsen lenkille lähtöä!!! En varmaan edes omista lenkkareita...

Tämä pakkomielle on edennyt siihen pisteeseen, että jotenkin en malta odottaa, että on seuraava aamu ja vaaka näyttää taas parisataa grammaa vähemmän. Taidan olla masentunut. Mies tuli eilen reissusta, eikä huomannut, että olen laihtunut viikon aikana pari kiloa. Itse huomaan kyllä. Haluaisin, että mies tietäisi, miten paha olla minulla on. Itse asiassa se ei tainnut lainkaan kysyä, miten mulla on viikko mennyt tai mitä kuuluu... Kertoi vaan omat juttunsa. Huomaisi edes, miten paljon vaivaa minä olen nähnyt laihtumisen eteen!

Pitäisi etsiä mittanauha, ettei puntari olisi ainoa merkki laihtumisesta. Mulla tyhjenee ensin tissit, ennen kuin vatsasta lähtee mitään. Se on tyhmää, koska sitten vatsa töröttää entistä pidempänä tissien edessä. Pikkuhiljaa... Mutta kun mulla ei ole kärsivällisyyttä. Yhtään.